Yksinkertaisemman elämän remonttipäiväkirja

(Melkein) entinen ylisuorittaja tilittää

Viime viikonloppuna menin työmaalleni vasta lauantaina iltapäivästä. Metsässä odottavat puolukat ja suppilovahverot kiinnostivat enemmän kuin remontin jatkaminen. Sunnuntaina heti aamusta näyttäytyvä aurinko houkutteli uudelleen metsään. Illan hämärtyessä iski morkkis. En saanut mitään järkevää aikaisesti viikonlopun aikana. Mistä nyt kirjoittaisin blogissa? Mitähän minusta ajatellaan, jos blogissa ei ole sisältöä? Olenpa ollut laiska ja saamaton. Takataskussa ei ole edes mitään varajutun juurta.


Sitten muistin että juuri tästä tunteesta olen viimeisen vuoden aikana yrittänyt tosissani päästä eroon. Tämäkin työ on osa elämänmuutosprosessiani, ehkä kirjoitankin siitä.

Minulla kesti vuosia oppia että suorittamista ja loppuunpalamista ei tapahdu vain työpaikoilla, sitä tapahtuu myös kotisohvilla ja harrastuksissa. Vapaa-aikaa ja intohimojaan voi paukuttaa sellaisella voimalla ettei unelle, ruualle tai muulle jää tilaa. Elimistö ei erottele tuleeko stressi pomon asettamista paineista vai palkattoman vapaaehtoistyön, opiskelun, remontin, käsitöiden, kodinhoidon, puutarhan, blogin tai urheilun loputtomasta suorittamisesta. Tulos on silti sama, totaalitiltti ja terveyden menetys.


Ajauduin vuosien saatossa tilaan, jossa pidin itseäni tärkeänä vain jos olin tehnyt jotain. Tämä jotain saattoi olla mitä tahansa tuosta aikaisemmasta listasta. Olin täysin kykenemätön rentoutumaan tai rauhoittumaan.  En osannut olla tekemättä mitään. Pidinhän kuitenkin kaikista listan asioista, ainakin periaatteessa. Kotipsykologit voivat arvailla taustoja suorittamiskierteelle, mutta jotain hyväksynnän hakemista tai huomatuksi tulemisen tarvetta siellä varmaan oli. Todellisuudessa kohtuuttomat vaatimukset olivat ainoastaan itseni luomia, eikä ulkopuolisia paljonkaan hetkauttanut tuliko kasvimaa perustettua tai lattia maalattua. Kolme tapahtumaa sai minut lopulta ymmärtämään ettei normaali ihminen toimi näin. Vaikka sairastankin useita stressiperäisiä vaivoja, vasta kehon ja mielen yhteispelin menetys herätti minut huomaamaan ettei toiminnassani ollut mitään järkeä.


Ensimmäinen outo juttu sattui kun maalasin edellisen kotini viimeisiä ulkoseiniä. Homma oli saatava viikonlopun aikana valmiiksi ja taustalla oli kaikki mahdolliset muutkin stressitekijät. Keikuin nosturin nokassa tunteja putkeen. Mikäs siinä, tykkäänhän maalaamisesta. Illalla muistin etten ollut syönyt ja ihmettelin ettei ollut oikein edes nälkä. Vielä oudompaa oli kun ruoka ei tuntunut menevän nielusta alas. Jotain oli tiellä. Menin seuraavana päivänä lääkärille valittamaan etten saa nieltyä. Lääkäri passitti minut sekunnin vilkaisun jälkeen viikoksi kotiin. Nieluni oli turvonnut miltei kokonaan umpeen tulehduksen takia. Aijaa, mutta enhän tuntenut mitään kipua. Toinen samanlainen tapahtuma sattui eräs perjantai töissä. Olin ihmeissäni, kun koko ajan itketti. Ajattelin että otan työtehtävien muutoksen nyt jotenkin tunteella, vaikka olinkin asiasta innoissani. Outo tunne jatkui illalla ja mittasin varmuuden vuoksi kuumeen. Kuumetta oli miltei 40 astetta. Olin yllättynyt.


Mieleni ei ollut siis enää missään yhteydessä kehooni. En ollut kuunnellut väsymyksen merkkejä, joten kaipa mieleni luovutti viestien välityksen suhteen. Näiden tapahtumien jälkeen aloin virittämään kehoani ja mieltäni takaisin samoille aallonpituuksille. Piuhojen yhdistelyssä sain apua mm. Rosen-terapiasta sekä aikaisemmin mainitsemastani luonnosta. Viestit kehosta mieleen alkoivat pikkuhiljaa pääsemään läpi.


Vaikka aloin jo ymmärtämään ongelman, ensimmäinen kerta ILMAN MITÄÄN TEKEMISTÄ oli pisin ja kamalin ikinä. Vietin viime syksynä viikonlopun uudessa kummikodissani ilman tavaroitani, ilman rempattavaa ja vieläpä yksin. En osannut edes käyttää telkkaria, koska en ollut omistanut sellaista viiteen vuoteen. Yritin täyttää tunnit lenkkeilemällä maanisesti, mutta kun vedin kahta vastahakoista koiraa perässäni rankkasateessa toista tuntia niiden ihmettelevä katse palautti minut maan tasalle. Nyt tuo täti on sekoamassa totaalisesti. Seuraavaksi tartuin viinipulloon. Tajusin ettei tämä ole normaalia. Minun oli opittava olemaan tekemättä mitään ja silti kestettävä itseäni.


Vuosi tuosta päivästä aika monen selfhelpkirjan ja itkupotkuraivarin jälkeen olen tässä. Osaan silloin tällöin ottaa rennosti. Nautin jopa siitä, usein myös ilman syyllisyyden tunnetta. Tärkeintä on kuitenkin että tunnistan milloin vanha ajatusmalli lähtee puskemaan päälle ja minulla on keinot sen pysäyttämiseen. Jos saan eniten iloa puolukoiden ja suppilovahveroiden poimimisesta, valitsen sen, silläkin uhalla että jotain muuta ehkä tärkeämpää jää tekemättä.


Terveisin, Stella
SHARE:

14 kommenttia

  1. Tosi hyvä postus!
    ja tutulta kuullostaa...vain se erona, että paloin loppuun töissä. Kiltti tyttö tekee kaiken itse ja jos joku osaa vaan pyyttää, tekee toisenkin töistä osan, osasihan ne pyytäää, kunnes tulee totaalinen romahdus. Itkua ilman syytä, univaikeuksia, väsymystä. Onneksi kaikki tuo on nyt ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiltin tytön syndrooma taitaa olla pelottavan yleinen syy uupumisen taustalle. Hyvä että tilanteesi on muuttunut :(

      Poista
  2. Erittäin hyvä postaus; tunnistin myös tekstistä itseäni... Vaatii opettelua ettei "syyllistä" itseään esim. tekemättömistä ( muka tärkeistä ) hommista tai siitä, että "vain " rentoutuu... Mukavia syyspäiviä! T.Miisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, rentoutuminen on taitolaji. En yhtään ihmettele että mindfullness-kurssit ovat olleet jo pitkään suosittuja.

      Poista
  3. Kiitos todella hyvästä postauksesta, tuttu ilmiö kyseessä! Jotenkin on todella vaikea huomata, että myös muutkin kuin "työasiat" saattavat uuvuttaa - mikä tahansa jos asiasta tulee pakonomaista suorittamista. Itse olen kamppaillut saman asian kanssa viimeisen puolen vuoden ajan ja herännyt tajuamaan, että tasapaino kaikessa on tärkeää. Myös mukavien asioiden, kuten puutarhan kanssa. Siinä, että joskus tekee jotain muuta kuin sitä sillä hetkellä "järkevää" ei ole mitään pahaa vaan siitä saa jopa nauttia - ei se maailma siihen kaadu että en nyt juuri sillä hetkellä siivoa/tee uutta aitaa/nypi rikkaruohoja/maalaa terassia jne. Sen kun vain jotenkin muistaisi.. mutta niinhän se on että vähä vähältä oppii uusia ajattelumalleja ja soveltaa niitä :)
    Kiitos inspiroivasta blogista, mielenkiinnolla seuraan uuden tupasi valmistumista hetki hetkeltä! Oikein energistä ja iloista syksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On onni tosiaan että näissä jutuissa voi kehittyä ja kasvaa! Tuntuu juurikin välillä todella nurinkuriselta uupua niistä asioista mistä alunperin on saanut iloa.

      Poista
  4. Niin totta tuo mitä kirjoitit. Luulen, että moni potee tuota samaa "tautia" - niin minäkin. Joudun olemaan toisella paikkakunnalla työni takia ja kotona olen vain viikonloppuisin. Kuinka paljon onkaan tekemistä ja kuinka lyhyt viikonloppu onkaan. En ole päässyt metsään koko syksynä, en poiminut marjan marjaa enkä sienen sientä. Se tuntuu pahalta ja tuntuu koko kropassa mutta on vain hengitettävä syvään ja todeta; tällainen syksy tänä vuonna.Kauan meni tuon tilan opettelemiseen enkä vieläkään sitä taitoa osaa mutta haluan oppia. Kaunista syksyä sinulle - nauti hetkestä - on se remppaa tai vain olemista, tulevat tulevat suunnittelemattakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt vielä painaa päälle pimeät illat, valoisaa aikaa tekemiselle on viikonloppuisin koko ajan vähemmän :D Tuo hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen on niiiiin iso juttu.

      Poista
  5. Kiitos tästä tekstistä! Olen myös miettinyt tuota työn ja muun elämän kuormituksen yhdistymistä. Kun työ vie voimia, sitä haluaisi palautua itselleen rakkaiden asioiden parissa. Ja mitä enemmän työ ahdistaa, sitä enemmän haalii sitä voimaannuttavaa tekemistä, mutta lopulta kaikkea on liikaa. Pahinta on huono omatunto siitä, että koko ajan jokin on tekemättä. Tärkeä, kiva tai kiva ja tärkeä. Mutta, tartutaan hetkeen - tulee sen remontinkin hetki vielä. Oppimista taitaa olla koko elämä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, en ole ikinä ajatellut asiaa noin, että tosiaan suuri määrä työkiireitä voi vaatia suuria määriä kivaa rinnalle. Itse yritän listata noita tehtyjäkin hommia, vaikka ihan pieniäkin, jotta tulisi se fiilis että aina on saanut edes jotain aikaan ;)

      Poista
  6. Kiitos kirjoituksesta! Samaistun moneen kohtaan tässä tekstissä. Tahdonvoimalla pystyy puskemaan pitkälle, jopa niin kauas että ohittaa kehon hälytysmerkit. Mutta sitten sitä voi miettiä että miten pitkälle puskeminen on oikeasti järkevää. Ei se ainakaan pitkäkestoinen ratkaisu ole.

    Sitä syyllisyyden mursua on vaikea vaimentaa pään sisältä. Ehkä systemaattisesti ja vähän kerrassaan, lempeydellä. Näillä ainakin itse tallustelen eteenpäin arkea! :)

    -Ruut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvittelin syyllisyyden mursun, aika söpö mielikuva :D
      Mieli on mukautuvainen ja itse uskon siihen että ajatusmallejaan voi ja pitääkin muuttaa.

      Poista
  7. Onneksi huomasit kuitenkin mikä on ongelman nimi.
    Tunnistan saman vaivan myös itselläni.
    Pitää olla tehokas ja hyödyllinen.. Vaikka ois jo valmiiks aivan puhki.
    Välillä taas ois niin paljon kivoja juttuja, mutta liian vähän aikaa. Ja kun yrittää ehtiä tehä vielä yhen, ja vielä yhen...jossain vaiheessa iskee väsy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. En yhtään ihmettele että ihmiset saava ikäkriisejä. Aika kaiken kivan tekemiseen loppuu joskus -D

      Poista

Blogger Template Created by pipdig